Kirjoitukset

HUOLI ILOSTA

Tämän lehden toimittaja soitti minulle ja pyysi kirjoittamaan jutun Ilosta. Tottakai vastasin iloisesti 'kyllä', mutta tein niin pääasiassa sen takia, että on mukava sanoa 'kyllä'. Sillä ilosta on huolta. Olen kuullut monia saarnoja ilosta ja luulen, että ne kaikki ovat tehneet minut enemmän tai vähemmän surulliseksi, joskus todella surulliseksi.

Suu on puhunut onnesta samaan tapaan kuin valokuvaaja:'Hymyä!' Sydäntä särkee, jos silmät,jotka ovat noin kuusi senttiä (olen mitannut) hymyilevän suun yläpuolella, ovat tuskan kaivoja.

Kirjoittaa hyvin ilosta on vielä hirveämpää kuin puhua. Kärsimyksestä osaa kirjoittaa kuka tahansa, mutta ilosta vain jotkut Dostojevskin ja Dickensin kaltaiset ammattilaiset, mutta he ottivatkin kärsimyksenkin tosissaan. Fransiskuksen Aurinkolaulu valaisee ja lämmittää, mutta Veli Frans olikin sokea, kun hän kirjoitti sen. TV voi kaikissa uutisohjelmissa vyöryttää uskottavasti nähtäväksemme kärsimystä, mutta kun ohjelma yrittää olla hauska, siitä tulee ikävä.

Minä olen jo pitkään ollut mieluummin hautajaisissa kuin häissä. Hääparia katsellessa ajattelen: Kuinka heidän käy? Tai: tyttöparka, tiedätköhän, mihin olet ryhtynyt? Vaimoni ja minä olemme eläneet yhdessä yli neljäkymmentä vuotta kehitysvammaisen Jonas-poikamme kanssa. Viimeisen 20 vuoden aikana hänen otsaansa on alkanut kasvaa rustoa, koska hän niin usein hakkaa päätään seinään mm. siksi, ettei hänellä ole mitään kieltä ilmaista epätoivoa. Usein otsassa loistaa pyöreä haava. Mutta Jonaksen nauru saa koko kehon loistamaan. Vaimoni kouluttautui vaikeasti kehitysvammaisten lasten opettajaksi. Teidän olisi pitänyt nähdä se eriskummallinen kärsimysten joukko, joka tuli pyörätuoleissa joulujumalanpalveluksiimme. Mutta siinä oli usein hiljaista todellista iloa. Kun joku lapsi haudattiin, saattoi hienotunteinen ja rakkaudentäyteinen surumielinen ilo pisaroida surun kyyneleissä.

Ehkä lukija pitää minua synkkämielisenä. Toivottavasti ei. Olen perinyt hyvän mielen, nukun yöni hyvin ja viihdyn iloisten ja kärsivällisten ihmisten seurassa, jotka jalkansa katkaistuaan sanovat: onni ettei käsivarsikin katkennut, kaulasta puhumattakaan.

Kirjoitan näin miten kirjoitan, koska pidän niin paljon aidosta ilosta. En halua sitä teennäisesti salaillaan tai hävetään. Ilo on yksi Jumalan määreistä, se on toinen Pyhän Hengen hedelmistä. Ilo on ihmisen sisäinen kaipuu.

Ilo ei asu vain ihmisissä vaan myös luonnossa, ehkä kaikkialla luomakunnassa ja huomaahan sen vaikka silloin, kun lehmät ja vasikat pääsevät laitumille keväällä. Lapset ja nuoret, erityisetsi tytöt, ovat kiherryksen ja naurun mestareita. Kehitys koostuu enenevästä ilosta. Koska Ruotsissa nauretaan entistä vähemmän, olemme tulleet köyhemmiksi. Hymy on tärkeämpi tekijä kuin pörssikurssit.

Minä uskon kukkien ja puiden iloon. Minulle on kerrottu (en ole tarkistanut tietoa), että pyhimykseksi julistamisselvitykset Roomassa alkavat tutkimuksella, onko pyhimysehdokkaalla ollut Pyhän Hengen toinen hedelmä. Jos kuulemani ei pidäkään paikkaansa, pitäisi tutkimusprosessia muuttaa.

Pyhimykset voivat antaa meille oppitunnin ilosta. Lasten ja lastenlasten kuvien lisäksi kotiamme koristaa 28 ikonia, joista joihinkin mahtuu koko joukko pyhimyksiä. Luulenpa, että meitä ympäröi yli 100 näkyvää pyhimystä (näkymättömiä pyhimyksiä ei tietenkään voi laskea). Oli kyse sitten sattumasta tai sijoituksesta, pyhimykset ovat seinillä oikean ilon takia.

Ensisilmäyksellä voi tuntua siltä, että katsoja saa ilottomuuden oppitunnin. Kuvat ovat jähmeitä, värit haaleita, ruskeansävyisiä, ei hymynvärettäkään kasvoilla, ketään kuvatuista ei voisi ajatella viihdeohjelmaan.

Mutta tarkemman katsomisen ja muutaman yhdessä eletyn ilon ja surun vuoden jälkeen syntyy oivallus. Näiden kasvojen edessä on hyvä elää. On ihanaa, kun nämä silmät seuraavat. Pyhimyksistä virtaa oikea ilo, se loistaa sädekehässä, valo pimeydestä. Siinä se on. Siinä on salaisuus. Ei pimeyden kieltämisessä ja kiroamisessa, vaan siinä loistamisessa. Pyhimysten pyhimyksen, Kristuksen hahmo on maalattuna punaiseen kirkkaassa sädekehässä loistavaan ristiin. Voitto loistaa kaikkensa antavassa rakkaudessa.

Ilo on Hengen toinen hedelmä. Rakkaus on ensimmäinen ja Rauha kolmas. Nyt aavistamme salaisuudesta vielä enemmän. Tämä oikea ilo saa lämpönsä rakkaudesta ja se voi olla tyyntä kuin rauha. Niinhän on puhtaasti fysiologisestikin. Happamana oleminen vaatii valtavan määrän jännitystä kasvojen lihaksilta. Kun ihminen ilahtuu, jännitys häviää. Ihminen ei halua kenellekään koko maailmassa mitään pahaa. Ihminen rentoutuu, tulee lämmin olo, veri palaa suoniin, ihminen elää.

Haluaisin uskoa, että kirkon eloon jääminen voidaan järjestää tällä yksinkertaisella, halvalla ja iloisella tavalla, sillä Iloa, jonka rinnalla ovat Rakkaus ja Rauha, on melkein mahdoton vastustaa. Voitte vapaasti väittää vastaan, mutta silloin on parasta olla hyvä jaloistaan.

Martin Lönnebo