Kirjoitukset

Kesäterveiset paratiisista -hyvällä mielikuvituksella suomeksi vääntänyt Hakkaraisen Kaarina

On sanoja, jotka tuntuvat niin hyviltä että pahaa tekee. Näiden sanojen kuningatar on "Kaihomieli". Kaihomieli vaeltaa ihanana suuressa yksinäisyydessään läpi kauneimpien kesäpäivien, jotka elämä lahjoittaa. Viimeiset sanat kertovat, että olen lukenut Nils Ferliniä. Juuri niin. Hänen runonsa tavoittivat minut ensi kerran teini-iässä, ne eivät jääneet vain mieleen, vaan painuivat syvälle tunteeseen. Ja siellä ne ovat. Voin kutsua niitä, niin kuin naiset lapsuuteni maailmassa kutsuivat tunturilehmiä. Ja ne tulevat kernaasti löntystellen.

Muistan kuinka vedin uistinta kaislikon vieressä kotijärvellä. Ehkä vein pyydyksiä joellekin. Kesällä kun vesi virtaa rauhallisesti, on helppo soutaa vastavirtaan. En kyllä voi muistaa sainko vihreänkullankimalteista saalista. Mutta muistan, että kesäyö tuntui täydelliseltä.

Vaalea taivas ja siniset vuoret, saaret ja kivet kelluivat vedessä. Oli mahdoton erottaa, missä maa loppui ja taivas alkoi. Vedin siiman ylös hohtavaan pirtaan ja nostin airot. Niistä pisarat tipahtelivat luoden renkaita tyyneen veteen, joka heijasti yön haaleaa valoa. Silloin kuulin itseni sanovan - hiljaa ettei kukaan kuulisi, hiljaisena kesäyönä kun kaikki kuuluu selvästi:

Ei pieni lintu harmaa
joka laulaa viheroksalla
on jotain aivan muuta
johon syntyy kaipuuta

Ei pieni lintu harmaa
ei koivu nuori, valkea
kun on kesän kaunein päivä
silloin sinne on ikävä.

Siinä istuin uljaassa nuoressa olemuksessani uskossa ja rohkeudessa, tulevaisuuden unelmissa ja toiveissa, ja elin niiden ihmisten kanssa jotka odottivat minua valkoisessa talossa harjulla ja lukivat tuollaisia runoja. Kummallista. Ja miksi niin?

Niin, valkoiseksi maalatun puuveneen peräpenkillä istui kuningatar Kaihomieli. Hän katsoi ohitseni jonnekin kauas, luultavasti sinne, mitä mikään silmä ei ole nähnyt. Kesäyö heijasti jotain täydellistä, jotain, mitä kaipasin. Se oli tervehdys kadotetusta paratiisista, maailmasta joka ei ole meidän.

Esi-isämme ja -äitimme tunsivat hyvin Kaihomielen. Ja meillä täällä pohjoisen jäänreunalla asuvilla tämä ikävä on erityisen voimakas silloin, kun kesän mahtava kauneus lopultakin tulee kiireiselle vierailulle.

Nyt olen vanha ja tunnemme toisemme hyvin, kuningatar Kaihomieli ja minä. Minä kunnioitan häntä ja jos niin saa kuningattarelle sanoa: Minä pidän sinusta. Sinä olet täydellisen kirkkauden Jumalan lähettiläitä.

En enää vedä uistinta kotijärvellä ja jos joitain haukia kaislikossa onkin, kiiltävät uistimet eivät niitä uhkaa, mutta kylläkin näkymätön taivaalta satava happosade, joka on mammonasta aiheutuvia syntejämme.

Vietän kesät Gräsössä, Oskarhamnista alkavan 50 000 saaren (mitenhän ne lasketaan?) saariston lähes suurimmassa saaressa. Siellä on kauneinta kun "Aatami ja Eeva" kukkivat, tai sitten kun verikurjenpolven ja orjanruusun kukat seisovat kallion ja katajien katveessa, en osaa valita.

Silloin Kuningatar tulee vierailulle, hän kulkee kanssani Luonnon temppeliin* meren rannan lehdossa. Hän istuutuu valkoiselle jakkaralle Elämän lähteelle. Jakkaran vieressä on J O Wallinin teksti, sinisellä seinään maalattuna:

Kun niin paljon kaikkea kaunista
luomakunta ja elämä paljastaa,
iäti kirkas ihana on tämän kaiken
alkulähteen oltava!

Kuningatar ei sano mitään, sillä hän tietää että minä tiedän. Ystävästä, jota kaikkialta etsin, näkyy vain jälkiä, mutta Hän itse jää salatuksi.

Jumalan rakkaus herättää Kaihomielen. Siksi se on yksi merkki Jumalasta. Pohjoisen kesä on niistä kauneimpia.

MARTIN LÖNNEBO

* Kuvauksen luonnon temppelistä voit lukea tästä - käännös ML:n kotisivulta