Taivaanranta

Päivä on illassa. Vene valmiina. On aika lähteä kalaan. Ilta pimenee yhtäkkiä yöksi. Järvi kimaltaa kuun keltaisessa valossa. Onneksi ei tuule. Heitämme verkon veteen. Verkkonarut rikkovat veden pinnan ja verkko painuu hitaasti veden alle. Vähitellen nostamme sen. Tähystelemme tulosta. Odotamme hopeanhohtoista vilskettä lyhtyjen loisteessa. Mutta ei mitään, taaskaan. Vaihdamme paikkaa. Heitämme verkon, vedämme ylös.  Kerran toisensa jälkeen. Ei mitään, ei mitään. Aamu alkaa sarastaa, lähdemme kohti rantaa. Väsyttää. Teimme turhaa työtä.

 

Aamu on jo valjennut. Huuhdomme verkkoja. Hän tulee rantaan. Ikään kuin Hänellä olisi asiaa juuri meille. Hän kuulee, että olemme tehneet työtä turhaan, ja silti tai siksi Hän kehottaa meitä lähtemään uudelleen kalaan. Emme osaa sanoa ei. Hän neuvoo miten meidän tulee toimia. Soudamme syvään veteen, heitämme verkon ja kalaa tulee. Teemme työn Hänen tahtonsa mukaisesti. Kalaa tulee. Työ ei ole turhaa.

 

Lähdemme seuraamaan häntä.

 

Toisena iltana Hän on lähettänyt meidät veneellä vastarannalle. Tuulee, vene keikkuu, taitaa tulla myrsky. Silloin me näemme aaveen. Se tulee kohti, keveästi kävellen vettä pitkin. Huudamme pelosta. Mutta Hän sanoo ”Älkää pelätkö, minä tässä olen”. Miten se voisi olla  Hän? Miten Hän  voisi olla mukanamme myrskyssä. Hänhän lähetti meidät matkaan yksin. En usko silmiäni. Haluan saada varmuuden ja sanon: Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin. Hän sanoo: Tule. Ja minä menen. Katson Häneen. Astun askeleen kerrallaan myrskyävässä meressä, enkä huku. Kuljen häntä kohti. Katson Häneen. Olen jo ihan lähellä, kun vilkaisen  ympärilläni vellovaa vettä ja  silloin, silloin vajoan. Pelästyneenä huudan: Herra pelasta minut! Ja Hän tarttuu käteeni ja sanoo: Vähäinenpä on uskosi. Miksi aloit epäillä.

 

Menemme veneeseen. Hän on kanssamme. Myrsky tyyntyy.

 

On taas ilta. Hän on kuollut, mutta tänä aamuna hauta oli tyhjä. Olemme koolla lukittujen ovien takana. Yhtäkkiä Hän ilmestyy keskellemme kuin aave. Pelästymme samaan tapaan kuin silloin järvellä.  Hän näyttää haavansa ja sanoo:  Miksi te olette noin kauhuissanne. Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä. Minä tässä olen. Ei kukaan muu. Hän auttaa meitä ymmärtämään kirjoituksia ja hän lähettää meidät työhönsä.

 

Hän häviää, mutta Hän lupaa voiman korkeudesta, Pyhän Hengen. Emme jää yksin.

 

Tänä iltana lähdemme taas kalaan. Heitämme verkon veteen. Verkkonarut rikkovat veden pinnan ja verkko painuu hitaasti veden alle. Vähitellen nostamme sen. Tähystelemme tulosta. Odotamme hopeanhohtoista vilskettä lyhtyjen loisteessa. Mutta ei mitään, ei taaskaan. Turhaa työtä.

 

Aamu valkenee. Joku odottaa rannalla. Ikään kuin Hänellä olisi asiaa juuri meille. Hän kuulee, että emme ole saaneet kalaa ja kehottaa meitä heittämään verkon vielä kerran.  Kun teemme työn Hänen tahtonsa mukaisesti, kalaa tulee. Työ ei ole turhaa. Silloin tunnistan Hänet. En malta odottaa, vaan hyppään veteen päästäkseni nopeasti Hänen luokseen.

 

Muutkin tulevat. Hänellä on hiilloksella leipää ja kalaa, ja hän antaa meille ruokaa. Syömme yhdessä. Sitten hän kysyy minulta: ”Rakastatko sinä minua?” Tuntuu kuin pakahtuisin. Tuona hirveänä yönä pelkäsin, käänsin katseeni Hänestä ja kielsin Hänet.  Hän tietää sen. Silti tai siksi hän kysyy: Rakastatko sinä minua? Saan sanotuksi: Rakastan Herra. Sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että sinä olet minulle rakas. Hänen katseestaan huomaan, että kaikki on sovitettu. Hän pelastaa minut ja sydämeni saa rauhan. Sitten hän sanoo: Seuraa minua. Ja minä lähden.