Kirjoitukset

Vastakohtien summa

Istuin junassa matkalla Jämtlannin erämaihin hiihtelemään "vanhan jengin" kanssa. Joku tehokas myyjä oli myynyt makuuvaunut täyteen jo kuukausia aikaisemmin, niinpä sain matkustaa istuen. Juna jyskytteli eteenpäin (kummallinen ilmaisu) - aiemminhan junat jyskyttivät, mutteivät enää nykyään. Mutta vanha melodia höyryveturien ajalta palaa jatkuvasti mieleen kuin perussointu ajalta, jota ei enää ole.

Mutta minä olin ainoa, joka kuuli jyskytyksen, sillä olin ainoa höyryveturikaudella syntynyt. Minua lähinnä istui vaalea nainen varhaisessa keski-iässä matkalla tyttärensä luo ja muut matkustajat olivat koululaisia matkalla Åreen laskettelemaan. Ystävällinen nainen, joka tunsi jääkiekkotulokset, lohduttautui kotipuolen äänillä. He kuuluivat toiseen aikakauteen, sillä minulle opetettiin ettei kymmenen jälkeen illalla saa soittaaa kenelläkään. Mutta nämä juttelivat iloisesti kahteen aamulla nukahtaakseen aamunkoitteessa lohtu kädessä. Käden ote ei hellittänyt nukkuessakaan, ihminen tarvitsee jotain, mistä pitää kiinni elämässä, vaikka se olisi irtaintakin - kuten kännykkä.

Juna jyskytti eteenpäin kylmässä valkoisessa yössä. Istuin lueskellen kirjaa, jonka tyttäreni oli lainannut minulle. "Tie - hyvän taiteen tekemisen antologia". Ernst Billgrenin artikkelista sain ajattelemisen aihetta. "Koe 2: Tee taideteos, jonka tekisit, jos olisit viimeinen ihminen maapallolla. Tämä koe paljastaa sekä kuvaamistapasi että luomisvoimasi."

Tulin ajatelleeksi tätä Amos -lehden kirjoitusta ja sitä, että sanojen käyttökin on taidetta. Juna jyskytti eteenpäin yössä ja minä tein kokeen pimeydessä, kun istuin suljetuin silmin sinisen anorakin peitossa. Ajattelin siis, että olin viimeinen ihminen maailmassa. Junassa ei ollut kuljettajaa eikä Amos-lehdellä lukijaa. Oli vain luonto, joka ei lue lehtiä, ja Jumala ja valtaistuinta ympäröivät lukemattomat henkiolennot ja pyhimykset, joiden lukeminen on ilmeisen valikoivaa.

Mitä kirjoittaisin? Mikä olisi lukemisen arvoista ikuisten tähtien alla ja jopa ikuisuudessa? Sain aikaan joitain ajatuksenpätkiä, mutta mikään niistä ei edennyt alkua pitemmälle. Vain yksi sana sai jäädä.

Sana kiitos.

         Kiitos Jumala, että olet puhaltanut aineeseen elämän,
        joka kohottaa kasvot kohti iäisyyttä. Kiitos ihmisen ajasta.

         Kiitos, että minäkin, ei-mikään, olen saanut asua tällä sinisellä planeetalla
        katsellen aurinkoa, kuuta ja tähtiä, elämää ja kuolemaa.

         Kiitos, että sinä olet valaissut siunaten kasvoja, jotka ovat tuoneet valoa elämääni,
         niitä, jotka muistuttavat taivaanrantaa, missä taivas ja maa kohtaavat.

         Niinpä toivon, että lepäät sinivuokkojen hiljaisuudessa,
         laulat punarinnan laulussa, eheytät murretussa leivässä.

         Ja vaikka kohtaat minut poissaolossa, jatkan ja siunaan läsnäoloasi.
         Luulen tekeväni niin, vaikka se jäisi viimeiseksi teokseni.

Kun katson täältä anorakin suojasta, näen kardinaali Cusanuksen 1400 -luvulta istuvan nukkuvan naisen vieressä. Hän sanoo: On vielä kaksi sanaa, jotka kelpaavat. Jumala on vastakohtien summa elämässä ja kuolemassa, ristillä ja ylösnousemuksessa.

Niinpä kyllä, sanon, nämä sanat kelpaavat hyvin, ne tuoksuvat rauhalle ja autuudelle. Mutta koska maa ei vielä ole tyhjä ja on täynnä vastakohtia, meidän täytyy jättää jälkeemme vielä kaksi sanaa: Kyrie eleison, Herra armahda.

Cusanus nyökkää hyväksyvästi ja haihtuu olemattomiin.

Juna jyskyttää eteenpäin nainen, koululaiset ja vanhus kyydissään läpi maailman, joka ei ole vain näkyvä ajan, ihmisen ja luonnon maailma, vaan myös ikuisuuden ja Jumalan.

Martin Lönnebo