Kirjoitukset

Martin Lönnebo:

Uskon tartunnankantaja

 

Minä en koskaan ole valinnut uskoa. Et sinäkään.

 

Minun kohdallani kävi näin: Usko valitsi minut erään kerran kolmekymmentäluvulla keittiössä Napapiirin alapuolella. En ihan tarkkaan tiedä koska, sillä uskoin – luullakseni – jollain lailla jo äitini kohdussa.

 

Virren ”Kun on turva Jumalassa…” ja Isä meidän –rukouksen olin kuunnellut silloin jo satoja kertoja, kun pehmeä ääni soljui lämpimään lapsiveteen.

 

Joka tapauksessa uskoin ennen kuin osasin puhua hyvin ja laskea yhteentoista. Ja vaikka nyt osaan laskea pitemmälle on minulla pohjimmiltaan sama usko. ”Kun on turva Jumalassa…” ja Isä meidän. Jumala on minun Jumalani. Usko on pohjimmiltaan luottamusta elämään aina ikuisuuteen asti. Usko on suhde.

 

 Ja sellaiseksi se on jäänyt. Mahdollisesti Jumala on vielä suurempi ja vielä arvoituksellisempi kuin pikkulapsiaikanani ja enkelit voivat ihmetellä kuinka monta  tieteellistä kirjaa olen lukenut, mutta se ei muuta itse asiaa: Jumala on minun valintojeni ja pohdintojeni tuolla puolen.

 

Mutta minä epäilen ajatuksiani Jumalasta. Voisin sanoa nokkelan runoilijan Birger Normanin tavoin: Epäilen kaikkea paitsi Jumalaa. Kummallista kyllä useat ajattelevat juuri päinvastoin: Uskon miltei mihin tahansa paitsi Jumalaan.

 

Jos minun pitäisi päättää olla uskomatta Jumalaan, mikä ajatus tuntuu minusta kummalliselta, olisi se vain traaginen huitaisu ilmaan. Minä kun en päätä uskostani. Joko uskon tai en usko.

 

Suokoon Jumala, että saan pitää uskoni loppuun asti.

 

Joidenkin mielestä tämä on lähes epämoraalinen ajatus. Minullahan on vastuu vain siitä, mitä voin valita. Silloin minua ei kaiketi voida tuomita siitä, etten usko. Niin, en tuomitse sinua. Enhän minä tiedä, mitä musiikkia sinä kuulit äitisi kohdussa. Ihmisen ei tule tuomita toista, sillä kuka tuntee ihmisen sisimmän ja kaikki hänen elämänsä langat. Vain Jumala tietää.

 

Usko on nähdä jotain, mitä ihminen ei ole aiemmin nähnyt. Piilokuvassa näet kaniinin.  Vain kaniinin. Mutta äkkiä jotain tapahtuu. Huomaat samassa kuvassa naisen kasvot. Nyt näet vain kasvot, kaniini on kadonnut. Kumpikin kuva on mahdollisuutena kuvassa. Niin on myös, niin uskon, Jumalan kuvassa. Me voimme sekä nähdä että olla näkemättä Jumalan läsnäolon elämässämme. Mitä näemme riippuu siitä, mihin kiinnitämme huomiomme. Minä voin nähdä vain Jumalan.

 

Usko on tarttuva tauti. Ja tartunnan kantajina ovat useimmiten ihmiset. Pappina ja pappien kouluttajana ja piispana sain oppia tämän lukemattomissa keskusteluissa. Ihmiset uskoivat siksi, että kotona oli joku joka uskoi ja johon voi luottaa. Ehkä äiti oli istunut sängyllä ja puhunut luottavaisesti Näkymättömälle. Tai sitten tartunnan kantaja oli suvussa. Tai sitten se oli konfirmaatiopappi. Uni tai tapahtuma voi saada taudin puhkeamaan.

 

Uskon tulevaisuus Ruotsissa ei riipu kirkon taloudesta ja mainoksista vaan siitä, kuinka monta tartunnan kantajaa meillä on. Heidän, joilla on käsittämätön armo uskoa, täytyy kantaa esirukouksin heitä, joiden on vaikea uskoa. 

 

Mutta enkö voi valita mitään? Totta kai voit. Ihan riittävästi. Voit valita tartuntavaaran. Ja voit haluta ryhtyä tartunnankantajaksi, kirkon  tärkeimpään tehtävään.

 

Herätyskokouksessa sanotaan: Sinun täytyy valita. Valitse Jumala! Ja ihminen valitsee, että sanoo ”kyllä”. Se on suurta. Mutta mitä ihminen todella sanoo on: Minä valitsen sen, etten välttele tartuntaa. Minä valitsen sen, että pidän esillä tyhjiä käsiäni ja rukoilen: Pyhä Henki, anna minulle uskon lahja.

 

Sinä, jonka on vaikea uskoa, voit mennä kirkkoon ensimmäisenä adventtina. Voit istua ja rukoilla penkissäsi sanoen: Tässä ovat tyhjät käteni. Haluaisin niin uskoa, mutta en osaa. Jos pappi saarnaa pinnallisesti - on niin vaikea saarnata - niin ajattele: Niin mielellään pappi haluaisi, muttei voi antaa minulle uskoa. Mutta Jumala voi. Minä jatkan odottamista.

 

Jeesus-lapsi syntyy ehkä sydämeesi tänä jouluna. Saat ehkä uskon kuten leivän ja viinin ehtoollispöydässä.

 

Tai kun yrität rakastaa.

Älä anna periksi.

Jumala on aina lähempänä.

Mikään ei ole niin itsestään selvää kuin Jumala.                                                                                                           

 

Hän on itse itsestäänselvyys.

 

(Kyrkans Tidning, adventti 1999)