Minut on kastettu
nimellä Martin. Kerron nyt, miksi pidän nimestäni. Mutta teen sen puhumalla
jostain muusta.
Meillä
ruotsalaisilla ”tavallisilla pulliaisilla” ei ole kovin helppoa suhteessa
Jumalaan ja hänen nimeensä. Mutta se on tuskin mitään verrattuna siihen,
millaista Jumalalla on suhteessa meihin. Mutta minä en nyt puhu siitä. Jokainen
saa puhua itse puolestaan. Tuo ”tavallinen pulliainen” on kimurantti ilmaisu,
sinusta se ehkä kuulostaa vähättelevältä, mutta minusta se on herttainen
ilmaisu. Itse kuulun mielelläni ”tavallisiin pulliaisiin”.
Jopa sellaiselle,
joka minun laillani ei ole koskaan epäillyt Jumalan olemassaoloa, on suhde
Jumalaan joskus hankala, siinä ilmenee niin kutsuttuja suhdeongelmia. Mutta
eivät ne ole vakavia, ne nimittäin näyttävät enemmän olevan minun ongelmiani
kuin Jumalan, usein aivan pieniä juttuja maailmankaikkeuden näkökulmasta, kuten
esimerkiksi Jumalan vaatetus. Kyllä minä olen tosissani: uskomme ja epäuskomme
kohdistuu vähemmän todelliseen Jumalaan itseensä kuin hänen vaatteisiinsa.
Selitän nyt, miten
ajattelen: Jos saan hetken (tiedän ettei minulla ole valtuuksia!) puhua
tavallisten pulliaisten nimissä, kuulostaisi se suurin piirtein tältä:
Rakas Jumala
Et tee mitenkään helpoksi
meille uskoa. Joskus se on ihan mahdotonta. Ja meidän on kovin vaikea rakastaa
sinua, kun sinä pukeudut raudanlujaan
sotisopaan. Me vapisemme, kun sinä hakkaat valtavan terävällä miekallasi niitä,
joilla ei ole oikeaa uskoa. Miksi teet niin? Suurin osa ei varmaan tiedä
paremmasta ja tekee parhaansa.
Tai kun istut vakavana ja
ankarana tuomarituolillasi ja tuomitset meidät ikuiseen rangaistukseen
antamatta meille mahdollisuutta armahdukseen. Miten toimit niiden kanssa, jotka
katuvat katkerasti? Tai jotka eivät ymmärtäneet paremmin? Tai joita johdettiin
harhaan?
Meidän on myös vaikea
kunnioittaa sinua, kun tulet pukeutuneena taivaan ja maan yksinvaltiaaksi
kuninkaaksi tähtien koristamassa viitassasi. Jos kerran hallitset kaikkea,
miksi annat maan olla tällainen kärsimyksiä kiehuva pata?
Sitä paitsi meidän
on vaikea laulaa ylistyslauluja sinulle, kun sinä Ylipappina astut
kirkkoon maailmankaikkeuden
kauneimmassa kuorikaavussa. Kelpaavatko likaiset vaatteemme? Sinäkö valitset
sydäntemme laulut? Mitä ajattelet onnettomasta lauluäänestämme, sinuthan on
hemmoteltu pilalle enkeliäänin.
Mutta meidän täytyy
tunnustaa, että on meillä helpompaa, kun kumarrut lapsen tai kuolleen puoleen
ja otat hänet syliisi. Tai kun illan hiljaisuudessa, kun kukaan ei ole
katsomassa, laitamme kädet ristiin ja rukoilemme Isä meidän. Silloin voimme
melkein uskoa, että olet meidän. Kaikkein helpointa meille on, kun kuljet
tunturiin, siinä kirkossa on niin kauniit kuorin ikkunat. Tai kun laitat
ihanimmat kesävaatteet päällesi, ne jotka tuoksuvat tuomelta, villikukilta,
aikaiselta aamun sarastukselta, avoimelta taivaanrannalta merellä, kun kesä on
juuri päässyt valloilleen koulun päätyttyä. Silloin on miltei luonnollista
uskoa sinuun.
Eikö sinun aina pitäisi
pukeutua niin, että voisimme uskoa sinuun? Sillä ihan varmasti me ruotsalaiset
kaikkien muiden kansojen tavoin tarvitsemme sinua.
Mitähän Jumala ajattelisi
vastata tällaiseen? Luulenpa, että Jumalalla on tähän suurenmoinen vastaus,
minä vain en tiedä sen sisältöä. Ja valitettavasti ei kukaan muukaan.
Mutta odottaessamme tuota
Ihanaa vastausta, mitä mikään ihmiskorva ei ole kuullut, meillä on Toivon
vastaus. Se kuiskaa sydämessämme: ”Voima kohtaa meidät heikkoudessakin.” Se on
kristillinen vastaus. Se on ihmeellinen vastaus meille. Sen kanssa voi elää ja
kuolla. Se kertoo, että Jumala riisuu joskus omat hienot vaatteensa ja pukeutuu
meidän yksinkertaisiin vaatteisiimme, että voisimme ymmärtää hänen haluavan
olla Jumalamme.
Kylmänä talvipäivänä
300 –luvulla ratsasti nuori Martin –niminen sotilas Amiensin kaupunginportille,
missä hän tapasi alastoman kerjäläisen. Koska hänellä ei ollut mitään muuta
kuin sotilasvarustuksensa, jakoi hän miekallaan kahtia viittansa ja antoi
toisen puolen kerjäläiselle. Seuraavana yönä Kristus ilmestyi Martinille
kerjäläisen viitanpuolikkaassa ja sanoi enkeleille: ”Martin, joka on vielä
kasteoppilas, on verhonnut minut tähän pukuun.” Tämän jälkeen Martin otti
kasteen, 18 -vuotiaana. Aikanaan hänestä tuli piispa ja pyhimys, ja ihan
syystä, sillä hän osoitti meille, kuinka Jumala pukeutuu.
Pyhän Martin päivän
aattona 10. marraskuuta 1483 syntyi poikalapsi, joka kastettiin seuraavana
päivänä ja sai nimekseen päivän pyhimyksen nimen. Vain harvat ovat enemmän kuin
Martin Luther saarnanneet meille ruotsalaisille, kuinka on helpointa oppia
tuntemaan Jumala. Meidän ei tule katsoa hienoihin vaatteisiin. Jumalan voi
löytää vastakohdassaan, kun hän jättää ihanuutensa ollakseen alaston
kerjäläinen kylmänä talvipäivänä. Laupeus näkee Jumalan. Me itse saamme tulla
Jumalan luo riisuttuina kaikesta koreudesta. Se voi olla hyvä kuulla vaikka
kauniina kesäpäivänäkin.
Olen iloinen, että minut
on kastettu nimellä Martin.
Martin Lönnebo