Tee se vähä… - Martin Lönnebon kirjoitus Amos lehdessä

Ihminen kyllästyy lähes kaikkeen, muttei parhaimpaan. Pinnallisesti kaikki voi vuosi vuoden jälkeen tuntua ikävältä. Se koskee suurinta osaa järjestelyistä aina appelsiineihin asti, mutta kun sisältö on riittävän hyvä, se on vaivan arvoinen. Ihminen voi toistaa tekemisensä lähes kuinka monta kertaa tahansa. Minä olen syönyt puuroa aamulla seitsemänkymmentä vuotta (ettei tulisi väärintulkintoja: keitän sen itse), enkä uneksukaan seisovan pöydän aamiaisesta, jossa on 72 valintamahdollisuutta.

Ainoa poikkeus on jouluaattoaamu. Silloin haluan nauttia länsipohjalaiseen maalaistapaan, missä muistot ovat parhaimpia mausteita: maut ja tuoksut kulkevat laajakaistaa suoraan sydämeen. Joulu on kuin appelsiini. On helppo kyllästyä kuoreen, joka vaatii niin paljon vaivaa, joskus kylläännyn siihen täysin, mutta sisältö maistuu aivan yhtä hyvältä joka vuosi. Entä jos se puuttuu? Niin, entäpä jos sisällys puuttuisi? Miksi maksaa niin paljon tyhjästä. Miksi väsyttää itsensä jollain, mikä ei anna iloa?

Onni, ettei lukija voi nähdä minua, sillä kun kirjoitan tätä tulen todella surulliseksi.

Pidin tauon kirjoittamisessa. Ajattelin kaikkea hyvää tahtoa, jota ei palkita. Ajattelin pettymyksen väsyneitä kasvoja. Ajattelin käytännöllisiä rikkinäisten suhteiden tuomia ongelmia. Yksinäisyyttä. Oi, Jumala, missä on joulurauha? Ja ehkä eniten ajattelin teitä kaikkia, jotka hengellisesti katsoen olette lapsettomia, teitä, jotka olette hukanneet jumalanlapsen. Eräänä päivänä huomasitte, että ette enää uskoneet. Usko oli vain mennyt menojaan vähän samaan tapaan kuin lapsuus ja jättänyt muiston jälkeensä. "Se siitä."

Toki ymmärrän, minkä sille voi. Eikä ole helppoa uskoa, ajattele vaikka jyrkkää kontrastia joululaulussa.

Kun jouluaamu kirkastuu, tahdon talliin mennä.
Jumalan Poika seimessä lepää heinillä siellä…

Ehkä ennen oli jotenkin helpompaa. Ne jotka lauloivat urkuharmonin säestyksellä laulua Länsipohjan metsäkylän keittiössä uskoivat, että Jumala syntyi maailmaan universumin aika-avaruudessa jossain syntiinlankeemuksen ja tuomiopäivän keskivaiheilla. Aika oli lyhyt, maailmankaikkeus pieni ja Jumala oli suuri, ehkä tutkimaton, mutta varmasti armollinen. Hän rakasti jokaista valkoisen talon kahdeksasta lapsesta ihan yhtä paljon kuin äiti ja isäkin, mikä tarkoittaa paljon, joskin vanhemmilla oli joskus asiassa vaikeuksia, mutta niin ei ollut Jumalan laita. Hän ei väsynyt koskaan. Näyttääkseen todella uskollisuutensa Jumala tuli yhdeksi meistä ja nukkui oljilla, kuten meistä keittiössä istuvista jokainen teki öisin. On ihanaa, että perheeseen kuuluu maailmankaikkeuden Kuningas.

Epäilys ei usko joulun kristilliseen sisäpuoleen eikä voi siksi kokosydämisesti viettää joulua. Mutta minä tarkoitankin sitä, mikä on sanojen takana: En ehdi, en jaksa, en uskalla, sillä meille useimmille ne ovat vielä suurempia esteitä. Me vanhan ajan ruotsalaiset ujostelemme henkilökohtaisia ja hengellisiä asioita, hiljainen uskonnollisuus on hyvä, mutta itse emme ole uskonnollisia. Mitä joku ajattelisi, jos sanoisin joulupöydässä: Nyt luemme jouluevankeliumin ja laulamme jouluvirren? Tai: Emmekö menekään kirkkoon? Emme uskalla. Ja niin jäämme ulkopuolelle ja kompastumme taas kuoreen.

Jokin aika sitten istuin kokouksessa, jossa meidän piti vastata kysymykseen: Miten löytää pyhiä asioita pyhäpäivään ja lepoa lepopäivään? Siitä, että kaipaus on olemassa, olimme yhtä mieltä. Ja siitä, että tehtävämme oli - melkein mahdoton. Mutta vain melkein. Vanha mies sanoi, että mistä ei voi puhua, siitä voi vaieta. Vaikka tv jää päälle, voi mennä ulos jouluaaton iltaan, silloin siellä ei liiku oikeastaan ketään, tiedän. Silloin voi katsella ikkunoita adventtikynttelikköineen ja rukoilla:

Betlehemin tähti loista lempeän valoa,
anna joka kotiin rauhaa sekä toivoa.

Eräs nainen, entinen poliitikko, sanoi: Voit käyttää silmiäsi ja nähdä Jumalan lähes kaikessa. Kyllä. Jos lapsi alkaa kiukutella jouluaattona, voit vaihtaa vaipan. Ehkä se haisee pahalle, mutta katsot lasta hellyydellä. Silloin olet jo tallissa, sanoohan Kristus: Joka ottaa rakkaudella vastaan yhden näistä pienimmistä ottaa vastaan hänet.

Ei sitäkään ole aivan mahdotonta uskoa. Esi-isämme ja äitimme eivät olleet meitä tyhmempiä. He tiesivät, että Äärettömästä ja Sanoin kuvaamattomasta täytyy puhua vahvoin paradoksein ja rohkein vertauskuvin. Ja he luottivat siihen, että kaipuu uskoon oli jo hedelmöitetty, pian se syntyisi ja saisi äänen. Kyllä Jumala selviää käsittämättömissä aika-avaruuksissamme, hän on kotonaan sekä tähtien välisessä mustassa tyhjyydessä että meidän sinisellä planeetallamme.

Hyvää joulua. Riittää, että teet sen vähän minkä voit.

Kirjoitukset, Joulujuttu