Martin Lönnebon ajatuksia jouluajan saarnoista kirjassa Homiletik:

Varhaisessa kristillisyydessä alettiin ensin viettää taivaallista syntymäpäivää, ei maallista. Ei maan päälle syntymisessä ollut mitään juhlittavaa. Sitä vastoin voitto kruunasi elämän. Kotiinpaluuta oikeaan Isänmaahan tuli juhlia ilolla. Näin varhaiskirkko keskittyi ensin Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, sitten marttyyrien kuolinpäiviin, taivaallisiin syntymäpäiviin.

Vähitellen kirkko vakiintui maan päälle ja ennen kaikkea myös koko Jeesuksen elämästä, jopa hänen syntymästään tuli teologisen ja kultillisen työstämisen kohde. Mutta kesti 300 vuotta ennen kuin joulu sai paikkansa. Keskitalven seisaus voitti lopuksi kevätpäivän tasauksen ja loppiaisen. Voitto ei ollut historiallinen rekonstruktio syntymän tapahtuman ajankohdasta vaan mahtava kuvameditaatio Lapsen syntymän sisäisestä merkityksestä. Aurinko voittaa pimeyden. Taivaallinen valo saa sijan meidän keskellämme. Valo loistaa nyt pimeydessä, eikä pimeydellä ole siihen valtaa.

Eikä ole sattuma että kuvameditaatio ratkaisi joulun paikan… Joulussa on kyse syntymästä ja alkuperästä. Sen viettämistä leimaa siksi aina regressio. Ihminen palaa ajassa taaksepäin, aina lapsen tunne-elämään asti. Läheisyys, muistot ja kuvat ovat siksi joulunvieton kolme tyypillistä piirrettä…Regressio on avainsana. Jos se johtaa valheelliseen lapsellisuuteen se on pahaksi. Jos se johtaa siihen, että meistä tulee lapsia evankeliumin merkityksessä, se on kaikkein parhainta. Regressio auttaa meitä silloin löytämään alkuperämme, niin että voimme kasvaa kokonaan täyteen kypsyyteen…

Ikävä kyllä aivan liian usein varaamme suuren osan joulusaarnoistamme kiireisen ajan, materialismin ja tunnelman luomisen arvosteluun. Monet meistä puhuvat tästä niin paljon, että emme varmaan itse edes tiedosta olevamme mukana tässä kaikessa. Me pidämme niin kiirettä joulusaarnojemme teossa, että meidän täytyy tarttua kuluneisiin fraaseihin. Me olemme niin tupaten täynnä jouluruokia, että meidän on vaikea keskittyä. Me sytytämme kaikki kirkon kynttilät tunnelman takia.

Saarnaajina meidän tehtävämme on mennä syvemmälle tapahtumiin, jotka joskus epäonneksi luovat suorastaan jouluhysterian. Tyytymättömyys jouluun ei nouse siitä, että me etsimme Lasta Betlehemistä ja Lasta sisältämme, vaan siitä, että meidän on vaikea löytää sitä, mitä (usein tiedostamatta) etsimme. Kirkon tehtävä jouluna on olla seimi, jossa Lapsi syntyy. Joulupaaston tehtävä on siivota roju, joka kuormittaa seimeä, ja laittaa kaikki paikat järjestykseen Jumalanlapsen tuloa varten. Vain jos sanoma pidetään keskiössä, voidaan viihtyä myös joulun kimalluksessa. Silloin senkin voi muuttaa Lapsen ylistykseksi.

Nykyajan kristillisen joulunvieton strategian ei tule ensisijassa olla protesti. Tarvitsemme Augustinuksen neuvoa: "Etsi mitä etsit, mutta älä etsi sieltä mistä etsit." Panostakaamme vielä enemmän jouluun kuin ennen, mutta viisaammin. Antakaamme regression viedä meidät alas aina lähteelle asti.

Älkäämme puhuko kuvista, muistoista ja läheisyydestä. Pyrkikäämme sitä vastoin "olemaan" kaikkea tätä. Mitä sisemmälle menemme olemuksemme varhaisempiin kerrostumiin, sitä suuremman roolin saavat kuvat, tuoksut, maut, tunto. Siksi oli suorastaan nerokasta Fransiskukselta (tradition mukaan) että hän vietti viimeisen joulunsa Rietedalissa, El Grecciossa, ja loi näkyviin koko tapahtuman. Laakson talonpojat tulivat eläimineen joulumessuun. Luolan alttarista tuli seimi. Niin fransiskaaneista tuli ehkä parhaimpia elävien ja tehtyjen jouluseimien edistäjiä. Ihmiset halusivat nähdä silmissään tapahtuman ja mieluiten "olla mukana" ja pyhässä leikissä toistaa pyhää mysteeriä.

Meidän jouluvietossamme silmät ovat tärkeämmät kuin muina juhla-aikoina. Meillä on adventtikynttilät ja tähti, joulukuusi, tontut ja joulupukki, kynttilät, koristeet, värit. Monet esineet ovat kuitenkin alkaneet kulua. Tarvitsemme kodin ja kirkon joulunvietossa aitoa kuvan uudistumista, sekä henkisesti että konkreettisesti.

Yksikertainen kuvameditaatio on ehkä paras tapa saarnata jouluaattona, jouluyönä ja joulupäivänä. Rakennamme mielessämme näkymän Luukkaan mukaan unohtamatta, että evankeliumi tapahtuu tässä ja nyt. Taaksepäin katsova puhe on niin vahvasti korostunut jouluna, että meidän pitää ihan tietoisesti yrittää ottaa tämä hetki mukaan matkallemme.

Yhteisyyden ja läheisyyden tarve on niin suuri, että emme voi enää vain puhua siitä. Se on jo saamassa uusia muotoja joulunajan yhteenkokoontumisissa, erityisesti kaupungeissa, missä tarve on suurin. Ehkä se joskus kestää pitemmälle kuin Tapaninpäivään asti.

Kun etsiydymme muistoissa takaisin lapsuuteen, emme löydä vain idylliä. Joulu on vaikea niille, jotka kulkevat yksinäisyydessä. Monet rakkaat kasvot ovat poissa. Toisilla on vähän tai ei lainkaan ihmisiä, joiden kanssa he voisivat jakaa ilonsa. Juuri tässä on evankeliumin paikka. Pyhä perhe kuuluu meille kaikille. Maria on meidän äitimme. Joosef on kasvatti isämme, maallinen vastine meidän Isällemme, joka on taivaassa…

Kirjoitukset, Joulujuttu