Joulusalaisuuksia (Martin Lönnebon kirjoitus Amos-lehdessä adventtina 2000)

Ihmisellä voi olla ihan tavallisten ajatusten joukossa epätavallisia ajatuksia, jotka tuntuvat kuin harvinaisilta orkideoilta miljoonien voikukkien joukossa. Syyttä eivät orkideat puhjenneet kukkaan hetki sitten. Istuin nimittäin vastentahtoisesti kirjoituspöydän ääressä kirjoittaakseni jotain joulusta. Ajatukset alkoivat pyöriä tavalliseen tapaan: Kirjoita, mitä haluat sanoa? Joulusta? Hyvä. Siitähän selviät helposti. Olethan saarnannut asiasta jo viisikymmentä joulua. (Kuulijaparat!) Ja joulunahan voi toistaa itseään. Senkun nyt kirjoitat!

Mutta kuvat pysyivät poissa ja joulutunteet samoin. Ei auttanut ajatella, että olin lapsena jouluhullu ja isäni mestari luomaan joulutunnelmaa. Niin, ajattelepa kuinka olikaan! Syksyllä, kun olin kuuden vanha, odotin tavalliseen tapaan joulua vähintään kaksi kuukautta, yhä enemmän joka päivä. Eihän sellainen nyt olisi mahdollista! Jouluaatonaaton iltana menin isän kanssa pimeässä, lumi jalkojen alla naristen, halkovajaan hakemaan polttopuita. Otin pienen kalikan käteen ja aloin kasata varovasti sen varaan syliin puita. Silloin isä sanoi: "Huomenna on jouluaatto." Niin kuin minä en olisi sitä tiennyt! Mutta kuitenkin vavahdin ilosta niin, että halot levisivät käsistäni maahan.

Ihana joulun kaipuu, missä olet? Mikä saa sinut vavahtamaan ilosta? Ymmärtäväinen lukija ajattelee: "Kaikkea hän puhuukin. Hänhän on jo vanha mies. Hänen pitäisi ymmärtää, että sellaiset tunteet kuuluvat lapsuuteen. Ja joulu on lasten juhla." Kyllähän siinä on paljon perää, mutta ei se siitä sen hauskemmaksi muutu.

Päivää myöhemmin - vai olikohan se jokin toinen jouluaatto - saimme pienen peltisen kirkkaanpunaisen paloauton, jonka me kolme pikkuveljeä saimme jakaa. Mikä onni! Nyt en tulisi niin iloiseksi, vaikka saisin oikean paloauton, jolla voisin leikkiä tulipaloa Linköpingissä? Mutta aikuisuus ei selitä kaikkea, sillä kuusivuotias on elämänpuussani yhä vuosirenkaana. Kaipuu ja ilo ei ole nuorta eikä vanhaa, se on yleisinhimillistä.

Rakas kaipuu, missä olet nyt? Mikä saa sinut nyt vavahtamaan ilosta? Ei ruoka, ei lahjat, ei kuusi, vaikka ne sinänsä ovat hyviä asioita. Mutta joulun ytimessä on jotain, joka joskus, mutta aivan liian harvoin, koskettaa sisäistä kaipuutani ja saa aikaan suurta iloa. Kuusikymmenluvulla kävi niin, että minulla oli joulukirkko ikivanhassa kirkossa Uppsalan seudulla. Kiinnitin huomiota naiseen, joka istui valkoiseksi kalkitun seinän vieressä. Hän muistutti surevan Marian patsasta. Aavistelin, mitä hän oli kokenut. Silloin urkuparvelta alkoi kaikua juhlava "On kirkas aamuntähti nyt" virsi kylmien, jähmeiden, hiirensyömien urkujen säestyksellä. Sivusilmällä näin että nainen yritti laulaa mukana, mutta sydän oli mykkä. Kunnes tultiin neljänteen säkeistöön: Katseesi Jeesus laupias, on ilon paiste autuas, kajastus taivaallinen. Näin katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen… Silloin sydän alkoi laulaa mukana. Nainen itki, mutta hänen kasvonsa olivat pehmeät kaipuusta ja lämpimät surunsekaisesta ilosta. Siinä näkyi häivähdys taivaallisesta valosta.

Rakas hylätty kaipuu, rakas kuivunut ilo. Älä lannistu. Joulu on lahja teille, vaikkakin vaikea tavoittaa. Lahja on: "Jumala on meidän kanssamme." (Matt 1:23) Joku tuntee kyyneleeni. Joku jakaa ne kanssani. Maa ei ole vain autio pallo, joka pyörii tyhjissä ympyröissä jäisten kivenlohkareiden ja merkityksettömien tulipallojen seassa. Joulun syvin toivo on, että rajattomalla Jumalalla on myös inhimillinen puoli, joka ymmärtää ja armahtaa. Lapsen yllä loistaa taivaallinen valo. Polvistu rukoilemaan Jumalan poikaa, veljeämme. Ehkei olekaan mitään ristiriitaa siinä, että Jumala on rajattoman suuri, kaiken yläpuolelle korotettu ja että Jumala on äärettömän pieni, kuin Linnunradan syrjäiseen kolkkaan viskattu lapsi. Pikemminkin on niin, että Jumalan mahtavuus mahdollistaa Jumalan vähäpätöisyyden. Yksi suosikkikirjailijoistani Kardinaali Cusanus sanoo Jumalasta, että Hän on kuin vaikutuspiiri, sfääri, jonka kehä ei ole missään ja jonka keskus on kaikkialla. Cusanus sanoo: Jumala on yhteys. Jumalassa ei voi olla yksinäisyyttä. Kukaan ei voi jäädä ulkopuolelle. Jumala on meitä lähempänä kuin me itse. Jumala on meidän kanssamme. Meidän pitäisi vavahtaa ilosta sen ajatuksen edessä, että tämä voi olla totta, sillä mitään me emme kaipaa enemmän kuin yhteyttä ilman yksinäisyyden takamaita.

Kirjoitukset, Joulujuttu