Päivänavauksiin

Pyhäinpäivä 2

Marraskuu on synkkää ja pimeää aikaa. Useimmiten ollaan juuri tällaisissa tunnelmissa kuin nytkin. Lehdet ovat pudonneet puista ja mätänevät maassa, taivas on harmaa, aamulla on pimeää, illalla on pimeää. Itseäkin väsyttää. Tuntuu että kaikki kuolee.

Ensi lauantaina meillä on kirkkovuodessakin pyhäinpäivä, jonka tarkoituksena on muistella poisnukkuneita, kuolleita, rakkaita ja läheisiä ihmisiä. Monilla on tapana käydä hautausmaalla sytyttämässä kynttilä ja hetkeksi pysähtyä muistelemaan.

Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet ja heidän hautansa on tuolla muutaman kilometrin päässä Honkanummella. Kun siellä käyn sytytän yhden tai kaksi hautakynttilää tai seison vain muuten vaan hautakiveä katsellen. Muistelen vanhempiani, heidän elämäänsä. Tänään sytytän tässä hetkessä kynttilän vanhemmilleni, jotka elivät pitkän ja rikkaan, monella tavalla myös raskaan elämän.

Meillä kotona poltettiin jouluna Marja-Liisan kynttilää. Ihan pienenä en ymmärtänyt, kuka tuo Marja-Liisa oli ja miksi hänellä oli oma kynttilä. Ehkä ihmettelin sitäkin miksi minulle ei sytytetty omaa kynttilää. Sytytän tämän kynttilän ajatellen Marja-Liisaa. Hän oli vanhempieni ensimmäinen lapsi. Aivan pieni vauva, niin pieni, ettei voinut lähteä äitini mukaan kotiin, vaan jäi sairaalaan. Marja-Liisa eli koko elämänsä – yhden kuukauden – sairaalassa. Ja sitten hän kuoli. Häntä vanhempani halusivat muistaa sytyttäessään jouluna Marja-Liisan kynttilän. Voi olla että he voivat silloin ajatella toisten lapsensa menettäneiden vanhempien tavoin ”me luulimme opettavamme sinua, mutta sinä opetitkin meitä”. Varmasti Marja-Liisan lyhyt elämä opetti vanhempiani hyvin karulla tavalla elämästä ja kuolemasta. Marja-Liisa eli koko ihmisen elämän. Hänen lyhyt elämänsä oli tärkeä. Yhtä tärkeä kuin hänen vanhempiensa tai meidän hänen sisarustensa elämä. Kovin erilainen se oli, ja paljon lyhempi, mutta juuri Marja-Liisan elämänä Jumalan antama, tärkeä ja arvokas.

Sytyttäessäni tämän kolmannen kynttilän ajattelen ystäväni veljeä Markkua. Hän hukkui uintireissulla sinä kesänä, jolloin oli juuri käynyt rippikoulun. Markku oli vanhempiensa ainoa poika ja menetys tuntui heistä lähes ylivoimaiselta kestää. Markun sisar, ystäväni, kertoi, että Markku oli alleviivannut rippikoulusta saamaansa Raamattuun sanat: Olen varma sitä, ettei kuolema, eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen, eikä mikään tuleva, eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa meidän Herrassamme.

Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Rakkaudessaan hän antaa meille elämän. Hänen rakkauteensa luottaen me kerran saamme kuolla. Hänen rakkaudestaan hakea lohdutusta ja turvaa kun joudumme läheisten kuoleman kohtaamaan. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Kun sytytän tämän neljännen kynttilän, voit hetken ajatella jotakuta ihmistä, lähellä tai kaukana. Ihmistä, jonka kanssa elät, tai ihmistä jota kaipaat ja suret. Voit jättää ajatuksissasi itsesi ja läheisesi ja kaiken sen mitä elämääsi tässä liittyy Jumalan hoitoon. Pyytää häneltä rakkautta, lohdutusta, turvaa. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Ota vastaan Herran siunaus
Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua
Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
Aamen