Päivänavauksiin

Voi hyvä Jumala!

Huudahti eräs nainen Tapaninpäivänä avatessaan television uutisten aikaan. Samalla hän laittoi kätensä suun eteen ja jäi tuijottamaan televisiota kauhuissaan. Uutiset vyöryttivät esiin yhä kasvavaa uhrien määrää Aasian maanjäristyksen seurauksena.

Hyvä Jumala! Niinhän meillä on tapana ajatella, niin meillä on tapana aloittaa rukous. Jotenkin vain tuntuu itsestään selvältä että meillä on rakastava Jumala joka on hyvä ja tahtoo hyvää meille ihmisille.

Koko ajan maailmassa tapahtuu jotain kamalaa. Koko ajan maailma on täynnä kärsimystä. Maa järisee, tulivuoret purkautuvat, meri tulvii, pyörremyrskyt pyyhältävät raunioiksi kyliä ja kaupunkeja, junat törmäävät toisiinsa, ihmiset tappavat toisiaan sodissa ja mielenosoituksissa, ihmisiä kuolee sairauksiin ja nälkään. Tämä maailma on kärsimyksen maailma.

Missä on hyvä Jumala? Miksi me ihmiset joudumme kärsimään, miksi Jumala sallii kaiken tämän. Mitä minä ja sinä, tässä ja nyt voimme ajatella, mitä me voimme uskoa, mitä me voimme toivoa, miten ajatella tulevaisuudesta.

On hurjan hienoa, että elämässä on aikoja ja tilanteita, joista voimme iloita. On upeaa saada olla kiitollinen elämän pienistä ja suurista lahjoista. On ihanaa, kun kaikki elämässä tuntuu olevan järjestyksessä. Silloin meillä on mahdollisuus sanoa koko sydämestä: Hyvä Jumala, kiitos.

Nyt monilla meistä on toisenlainen hetki. Olemme jotenkin hukassa, eksyksissä, hukkumaisillamme, turvattomia, peloissammekin. Se tuntuu kaamealta. Mutta tässäkin hetkessä meillä on mahdollisuus sanoa: Hyvä Jumala - ja jatkaa: auta, siunaa, lohduta, ole turvanamme, ole kanssamme. Se ei ole helppoa. Elämän synkkinä hetkinä on yksinäistä ja pimeää. Tuntuu kuin Jumalakin olisi poissa. Ei ole helppoa uskoa Jumalaan, joka ei vastaakaan meidän käsitystämme Jumalasta, rakastavasta, armahtavasta, laupiaasta Jumalasta, joka tahtoo lapsilleen vain hyvää.

Ei ole helppoa rukoilla Jumalaa, kun tuntuu, että hän on kääntänyt selkänsä, kun tuntuu, että hän on hylännyt meidät oman onnemme nojaan. Tuntuu melkein mahdottomalta sanoa Jumalalle yhtään mitään, kun hän on jättänyt ihmiset kaiken kuoleman, kärsimyksen ja epätietoisuuden varaan. Me emme kerta kaikkiaan voi ymmärtää Jumalaa ja sitä millainen hän on.

Raamattu kertoo meille ihmisistä, samanlaisista kuin mekin. Raamattu kertoo meille elämästä, samanlaisesta kuin mitä me elämme. Raamattu kertoo ihmisten ilosta ja kiitollisuudesta, ja se kertoo pelosta, ahdistuksesta, yksinäisyydestä, sodista, kärsimyksestä. Ihan yhtä hyvin samanlaisia kertomuksia Raamattuun meistä ihmisistä ja elämästämme tällä maapalloksi kutsumallamme taivaankappaleella saataisiin tästä päivästä.

Ehkä voimme löytää Raamatusta jonkun tavan suhtautua tähän käsittämättömään Jumalaan. Psalmin kirjoittaja rukoilee: ps 22:2-6, ps 23 :6, tai vaikkapa 146:6

Ehkä voimme omassa elämässämme pyrkiä toimimaan niin, että hyvyys leviäisi. Ehkä voimme Jumalalta pyytää viisautta niille, joilla on mahdollisuus tehdä tämän maailman asioille enemmän kuin mitä me aikuiset ja nuoret täällä Koillis Helsingissä voimme.

Ja me voimme alkuun soitetun laulun sanoin uskoa tulevaisuuteen. Uskoa siihen, että voimme aina turvata Jumalaan, vaikka emme voikaan häntä täysin ymmärtää, emmekä aina hänen läsnäoloaan kokea.