Päivänavauksiin

(pohjana mm. meditaatio kirjasta Tillsammans i tystnad)

Vanha Testamentti kertoo meille ajasta, jolloin israelilaiset kulkivat paimentolaisina karjansa kanssa laidunmaalta toiselle ja leiriytyivät sinne, missä riitti vettä ja ruokaa. Iltaisin he kokoontuivat yhteen ja istuivat nuotiotulen äärellä. Silloin vanhukset kertoivat lastensa lapsille siitä, kuinka Jumala oli ollut hyvä ja vaikuttanut Israelin kansan elämään vaikeuksienkin keskellä.

He kertoivat Egyptin orjuudesta, jossa esi-isät olivat joutuneet tekemään raskasta työtä faaraolle; viljelemään maata ja rakentamaan kaupunkeja. Vain Jumalan avulla he olivat selvinneet tuosta ajasta ja päässeet lähtemään pakomatkalle.

He kertoivat, kuinka Jumala johdatti kansan läpi kuivan erämaan ja monien vaiheiden kautta takaisin omaan kotimaahansa. Luen nyt yhden näistä kertomuksista autiomaavaellukselta:

4 Moos 20: 2 - 8
Mutta israelilaisilla ei ollut vettä, ja siksi he ryhtyivät vastustamaan Moosesta ja Aaronia. He syyttelivät Moosesta ja sanoivat: 'Kunpa mekin olisimme saaneet kuolla samalla kertaa kuin ne veljemme, joiden Herra antoi kuolla! Miksi te toitte Jumalan kansan tähän autiomaahan? Tänne me nyt kuolemme karjoinemme kaikkinemme! Miksi te toitte meidät Egyptistä tähän kurjaan paikkaan? Eihän täällä kasva viljaa eikä viikunoita, ei viiniköynnöksiä eikä granaattiomenoita. Täällä ei ole edes vettä mitä juoda!' Mooses ja Aaron menivät kansanjoukon luota pyhäkköteltan ovelle ja painoivat kasvonsa maahan. Silloin Herran kirkkaus näyttäytyi heille. Herra sanoi Moosekselle: 'Ota sauva ja kutsu sitten veljesi Aaronin kanssa kaikki israelilaiset koolle. Puhukaa kansan nähden kalliolle ja käskekää sen antaa vettä. Näin saat veden pulppuamaan kalliosta ja juotat sekä ihmiset että karjan.'

- mennäänpä hetkeksi tuohon tilanteeseen ja asetutaan osaksi Israelin kansaa autiomaassa:

Jano, on hirveä jano. Aurinko paistaa, hiekka on kuuma ja kallio, jonka viereen olemme tehneet leirimme kaareutuu tuhoa ennustaen ympärillämme. Kovana, mustanharmaana ja täydellisen liikkumattomana se kohoaa korkealle päittemme yläpuolelle. Iltapäivällä voimme levätä sen varjossa, mutta aamupäivällä sekin tuntuu hohtavan kuumuutta. Raskasta, paikallaan seisovaa, tukahduttavaa kuumuutta.

Olemme pystyttäneet leirin tähän, sillä emme jaksa pitemmälle. Karja kärsii, heikoimmat eläimet ovat jo kuolleet. Niin meidänkin pian käy. Ainoa, mitä jaksamme tehdä on valittaa. Eihän Mooseksen ja Aaronin vapauttamishanke ole antanut meille muuta vapautta kuin kuolla nälkään ja janoon.

Nyt kaikki olemme kokoontuneet kallion eteen. Se seisoo hiljaisena hiekassa. Mooses seisoo kaukana edessämme. Hän näyttää ihan pieneltä valtavan kallion juurella. Niin pieneltä ja hauraalta. On aivan hiljaista. Näyttää siltä, että Mooses yrittää sanoa jotakin, mutta hänen suunsa on yhtä kuiva kuin meidän muidenkin. Ehkä hän haluaa puhua Jumalan kanssa, mutta ei saa sanaa suustaan. Alistuneena hän lyö sauvalla kallioon.

Kuluneen puusauvan kajahdus kovan kallion karheaan pintaan rikkoo hiljaisuuden. Yksi isku. Kaikkien katseet seuraavat kevyttä sauvaa. Kaksi iskua ja yhtäkkiä kallio halkeaa ja puhtainta, kirkkainta vettä virtaa esiin. Kukaan ei sano mitään, kukaan ei tee mitään. Vesi virtaa kalliosta ja kastelee lähimpänä seisovia. Silloin pääse ilo irti, ensin varovaisen hämmästyneesti, mutta sitten se valtaa koko ruumiin ja muuttuu ilotanssiksi ja riemunkiljahduksiksi. Tartumme toisiimme, halaamme toisiamme, nauramme, pärskytämme vettä. Kallio halkesi ja me pelastuimme.

Näin Raamattu (4 Moos 20: 9-11) kertoo tästä:
Mooses otti Herran käskyn mukaisesti sauvan, joka oli pyhäkköteltassa Herran edessä. Sitten hän ja Aaron kutsuivat kansan koolle kallion luo. Mooses sanoi kansalle: 'Kuulkaa nyt kapinoijat! Tästä kalliostako meidän muka pitäisi saada teille vettä?' Mooses kohotti sauvan ja iski kahdesti kalliota, ja siitä alkoi juosta vettä, niin että kaikki israelilaiset ja heidän karjansa saivat juoda kyllikseen.

Toisessa kohdassa vähän myöhemmin kerrotaan kuinka Mooseksen epätoivoissaan kiroaa itsensä, koska ei sanonut mitään. Hänenhän piti puhua kalliolle, mutta hän ei pystynyt. Hän ei saanut sanotuksi ainoatakaan sanaa. Se on ymmärrettävää. Kallion jähmeän hiljaisuuden edessä on vaikea sanoa mitään. Se on kuin seisoisi Jumalan edessä. Silti kallio halkesi ja antoi heille vettä. Vaikkei Mooses pystynyt sanomaan sanaakaan, Jumala antoi israelilaisille vettä ja kansa pelastui.

Meistä ihmisistä huolimatta Jumala toimii. Hän toimii tavalla, jota emme voi käsittää. Silloinkin ja erityisesti silloin, kun meillä on niin vaikeaa, että emme saa sanaa suustamme, hän tietää mitä me tarvitsemme. Voimme luottaa siihen, että Jumala on meidän kanssamme elämämme kaikissa vaiheissa.

Rukoilemme: Rakas taivaan Isä. Kiitos siitä, että sinä tiedät mitä me tarvitsemme ja kuulet sanattomatkin rukouksemme. Kiitos siitä, että meille ei tapahdu mitään sellaista, mistä emme yhdessä sinun kanssasi voisi selvitä. Jää meitä tänäänkin siunaamaan. Aamen