Kirjoitukset

Elämän kulku
Martin Lönnebo lähtee kesäparatiisistaan kolmenkymmenen vuoden jälkeen, mutta kaipauksesta huolimatta ajattelee että hän on voittanut kaiken.

Perheellämme on ollut kesäpaikka pohjois Roslagenissa 30 vuotta. Se on ollut ilomme. Kun syksy oli synkkä, kylmä ja kalsea, loisti Gräsö kuin ihana unelma. Kun puhelin soi alituiseen ja iltalehtijournalistit saattoivat pirauttaa kahdelta yöllä kysyäkseen onko paholaista olemassa, ajattelin: Sinnittele vielä! Gräsössä eivät puhelimet soi. Harmaankirjava Huisku-kissammekin tuohtui kun lähestyimme Öregrundia ja lossia. Huisku seisoi takajaloillaan ja tuijotti loistavin silmin vapauden maahan. Ja lapset olivat onnellisia. Joidenkin ystävien avustuksella olin kärrännyt hiekkaa uimapaikaksi kaislikkoon. Siellä lepäsi myös vihreä Gräsövene ihanien matalien ulkoluotojen väliin tehtyjen souturetkien jälkeen.

Nyt vene on puolilahona hiekalla, merilevä ja aallot ovat vieneet hiekan ja Huisku on kuollut. Joitain päiviä sitten irrotimme sinisen ovikyltin. Talo ei enää ole meidän. Jonkun toisen vaimo soittaa vellikelloa. Temppeli, johon paratiisi oli maalattu, on muuttanut. Kun lähdimme, naapurit sanoivat surullisina: Sellainen on elämän kulku. Olimme samaa mieltä.

Kun ihmiseloa ajattelee on sana: Kaipaus. Ensin kaipaamme äidin kohdu sinistä merta. Elämän kuluessa menetetään jatkuvasti jotain kallisarvoista: silmät, kasvot, kädet. Ihmiset, jotka merkitsivät niin sanomattoman paljon, jättävät tämän maailman. Ja maailmakin muuttuu. Minun 30 -lukuinen Västerbottenin metsäkyläni on nyt ihan toinen, puiden humina on hukkunut koviin ääniin. Ja eräänä päivänä tai yönä sinun ja minun on jätettävä kaikki. Antiikin Kreikasta ja Roomasta tulee pikkuinen runo, epigrammi, jota käytettiin usein hautakirjoituksissa. Tällainen teksti voisi olla minunkin haudallani:

Tässä lepää mies, joka menetti kaiken:
Äitinsä kehon lämmön,
rakastavat silmät,
voimakkaat kädet,
kukkivan maan,
loistavan auringon,
tähtikirkkaan pimeyden,
ja oman ruumiinsa.

Mutta minä haluan, että siinä sanotaankin:

Tässä lepää mies joka voitti kaiken:
Äitinsä kehon lämmön,
rakastavat silmät,
voimakkaat kädet,
kukkivan maan,
loistavan auringon,
tähtikirkkaan pimeyden,
ja Jumalan ikuisen rauhan.

Samasta elämästä lähdetään, mutta toinen on suru, toinen on onni.
Mistä ero?
Kiitollisuus ja luottamus.
Tällä on merkitystä, koska suurimman osan elämästä vie aika "surun jälkeen". Näemmekö vain sen, mitä menetimme? Vai rohkenemmeko, ajan myötä, vilpittömästi kiittää siitä, mitä oli? Joka tapauksessa kiittää siitä, että jaksoimme kulkea läpi? Ja avata kätemme tulevalle?

Tämä koskee kaikkea surua, ei vain rakkaiden läheisten menettämistä. Tämä pitää sisällään jopa kaipauksen menetetystä kesäparatiisista. Nyt meidän perheemme omistautuu viljelemään kiitollisuutta siitä, että saimme nämä kolmekymmentä yhteistä kesää Gräsössä. Kiitollisuus on yksi elämän hienoimmista asioista. Ja luottamuksen aito helmi on aivan ilmainen.

Elämää muuttavina voimina ovat useimmat poliittiset ja taloudelliset ohjelmat heikoilla, jos niitä verrataan kiitollisuuteen ja luottamukseen. Ja näitä voi käyttää monenlaisissa tilanteissa, jopa kaipauksessa koettelemuksissa ja kärsimyksissä. Ajatelkaapa Fransiskusta, häntä joka oli lähes sokea ja naimisissa Rouva Köyhyyden kanssa. Kun hän ei nähnyt aurinkoa, hän ylisti sitä laulussaan.

Martin Lönnebo Amos lehdessä