Arkisto

Kyllä minä pärjään. Tässä työssä. Tässä elämässä. Tässä perheessä. Näiden ihmisten ja asioiden kanssa. Itse asiassa monesti pärjään ihan hyvin. Monella tavalla omin voimin.

Mutta joskus tuntuu, etten enää jaksa. Voimat ovat vähissä. Rahaa on niukanlaisesti. Ajatukset ja ideat hukassa. Ei minusta ole, ei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, enkä jaksa halutakaan. Kuinka tähän tilanteeseen jouduinkaan. Mutta mentävä on kuitenkin ja tehtävä kaikenlaista. Vähin eväin. Tyhjin käsin. Olemattomin voimin.

Vasta niin on parasta. Vasta silloin, kun omat voimat ovat huvenneet, kädet kaikesta tyhjenneet, omat ajatukset kaikonneet eikä itse jaksa enää edes yrittää, voi kokea todeksi: "...olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia..."

Vasta silloin voi huomata, mitä on.
On lupaus: Jättäkää kaikki murheenne... hän pitää teistä huolen.
On siunaus: Minä olen. Teidän kanssanne. Joka päivä.
On luottamus: Jumala on Jumala. Hän tietää tarpeemme.

Minulla on heikkouteni. Hänellä voimansa.

Usko on noste elämän nesteessä. Voin siis jättäytyä veden varaan luottaen, etten huku kuitenkaan. On vaikea ymmärtää, että valtava teräslaiva pystyy kellumaan vedessä. Vielä vaikeampaa on uskoa, että minäkin siihen kykenen. Vieläpä ilman omaa yritystä ja ansiota. Olemalla vain. Olemalla vain oma omituinen, erityinen, Jumalan luoma itseni. Ja vaikkei minulla ole uskoa sinapinsiemenen miljoonasosan vertaa, vesi kantaa. Elämän ominaispaino on suurempi kuin osaan kuvitella, tai minun pienempi.

"Jätän nyt teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, sen sanan, jossa on voima rakentaa teitä ja antaa perintöosa kaikkien pyhitettyjen joukossa." - sanoi Paavali