Arkisto

Ulkoisesti puutteelliselle kirkolle on uskottu jotain sisäisesti pyhää, merkittävää ja häviämätöntä. Ja tämä aarre on lainassa tällä häviävällä planeetalla, tällä pölynpalasella maailmankaikkeuden avaruuskatedraalissa. Maanpäällinen kirkko on riittävän arvokas jakamaan sakramentteja syntisille.

Ollessani pappina Uppsalassa minut kutsuttiin sairaalaan toimittamaan hätäkaste. Keskoskaapissa makasi pieni tyttö, joka oli kuin alaston pesästään pudonnut linnunpoikanen. Pian hän palaisi takaisin maahan. Hän hengitti kevyesti ja nopeasti. Silmät olivat kiinni kuin sulkeakseen ulkopuolelle maailman, josta ei koskaan tulisi hänen omaansa. "Sallikaa lasten tulla minun luokseni…Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä…"

Vein kädelläni kastevettä keskoskaapin luukusta sisään. "Kastan sinut...Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Kun arvoton käteni kosketti lapsen otsaa, kulkivat ajatukseni ja tunteeni sikstiniläiskappelin maalaukseen, missä Jumalan sormi luo ihmisen. Uskon, että minä ja vanhemmat näimme uskonkipinän. Näimme jumalallista hänessä, joka ei ollut melkein mitään. Nostin käteni Siunaukseen: "Sinä lapsi olet Jumalan kanssa elämässä ja kuolemassa, ole siunattu." Käsi, jonka vein keskoskaapin luukusta sisään, oli vain näkyvästi minun käteni. Näkyvä ja näkymätön koskettivat toisiaan.

Ymmärsin myöhemmin, että keskoskaapissa Usko oli koskettanut minua, usko luottamuksena Jumalaan, joka ei halveksi pienimpiäkään. Ulkoinen maailma, ulkoinen toiminta, on täynnä Jumalan läsnäoloa, tavallinen on suurin ihme. Katoamattomuuden maailma on katoavassa maailmassa, kosketan Kuolematonta lasta kuolevassa lapsessa. Alkukirkossa nähtiin yhtäläisyys Kristuksen ja kastetun välillä, molemmat saivat elämän Pyhästä Hengestä. Uskon silmin kastettu on "Kristus", ristinkantaja, kanssakärsijä. Onko mitään mistä voit kerskailla sen rinnalla, että olet kastettu?

"Hän on kutsunut teidät pimeydestä ihmeelliseen valoonsa."

Martin Lönnebon ajatukset Väven -kirjasta