Arkisto

Minulla on tapana sanoa itselleni: Älä ole huolissasi uskostasi. Usein on vähän niin ja näin älyllisen varmuuden kanssa, se voi olla ihan tummaa ja valotonta, mutta kaipauksesi on kaunista ja luottamuksesi ihanaa. Ja sen sinä Jumala tiedät, olethan tehnyt minut tällaiseksi. Luulenpa, että tässä voi olla uskon sisäinen olemus, sillä tämä kaipuu ja tämä näennäisesti järjenvastainen luottamus on, niin toivon, itsensä Jumalan kosketus.

Kun Duvemålan Kristina laulaa ahdistuksessa: "Ei, Sinun täytyy olla olemassa, Sinun täytyy, minä elän elämäni Sinussa...", niin ei ole kyse vain toiveajattelusta. Hänellä on usko, joka on sielun yhteyttä Jumalaan - luottamuksessa ja kaipauksessa. Usko on elämä, eikä sitä siksi voi erottaa hänen elämästään. "Kuka tuntisi katumukseni ja antaisi anteeksi? Kuka lahjoittaisi rauhan sieluuni? Kuka ottaisi minut vastaan kuoleman jälkeen?"

Mitä me teemme tiedollemme. Antaa sen kasvaa. Mitä teemme maalliselle humanismille? Antaa sen syventyä. Mitä teemme muille uskonnoille. Otamme oppia kaikesta, mikä niissä on totta ja oikeaa. Älä pelkää, äläkä aloita siitä, mikä erottaa vaan siitä, mikä yhdistää. Älkää tuomitko, sanoo Kristus.

Taas kerran minun täytyy puhua henkilökohtaisesti lukijalle: Älä pelkää epäilyksiäsi, pelkää enemmän itsevarmuuttasi. Ja se, mistä sinun tulee pitää huolta, on sisäinen kaipuusi. Eräs Opettaja, yksi Gregorius -isistä Kappadokiasta sanoo, että usko on kuin palava kynttilä kädessäsi kun seisot meren rannalla. Yläpuolellasi tuikkivat ikuiset tähdet. Mitätön valosi ei valaise merta. Älä luulekaan, että tunnet Meren. Aavistat sen hiljaisen läsnäolon vain tuoksusta. Seisot mitättömän pienessä valokehässä ja kuitenkin valoa on riittävästi, että voit ottaa askelen kerrallaan. Etkä tarvitse kuin askelen kerrallaan edetäksesi kymmenen tuhatta peninkulmaa. Jos sammutat kynttilän, tulee ihan pimeää. Älä siis puhalla pientä liekkiä sammuksiin. Niin suuri ero on pienen valon ja valottomuuden välillä. Pimeydestä katsoen on pienikin valo ihme.

Kun ihmiset - ja omat ajatuksesi - kysyvät sinulta Merestä, Jumalasta, vastaa yhä uudelleen: On vain yksi, joka tuntee Jumalan, ja se on Jumala itse. Mutta olen iloinen siitä vähästä, mitä olen saanut oppia tuntemaan Jumalasta. Minulle riittää, kun voin seurata sitä valoa, mikä minulla on. Kristillinen usko on perintöni. Pidän liekin loistamassa.

Martin Lönnebon ajatukset Väven -kirjasta



Site Meter