Arkisto

Luuk 1: 46 - 55
Tartu siniseen Pyhän huolettomuuden helmeen.
Maria on oivallinen opettaja pyhän huolettomuuden taidossa. Otamme esiin hänen sanansa ja teemme niistä omiamme: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” Ja tämän jälkeen hän lauloi ilontäyteisen ylistyslaulunsa. Se ei ollut oman suuruuden kehumista vaan Herran kiitosta. Kun rakastettu poika kuolee ristillä, Maria seisoo sen tummassa varjossa kärsivänä ja rukoilevana äitinä. Kun seurakunta perustetaan, on hän sen keskellä. Hiljaisuudessa hän kulkee siunattua tietään kirkossa menneestä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, esikuvana naisille ja miehille, kirkon äidillisyyden ja lohdutuksen vertauskuvana.

--- Ajattele että seisot aamuauringossa niitynkumpareella. On alkukesä ja hurjan raikasta. Kaikkialla kukkii, tuoksuu, surisee ja visertää. Taivas on sininen ja järvi on sen kirkas peili. Puro solisee. Ihan lähellä sinua seisoo Kristus pukeutuneena valoon. Hänen olemuksestaan säteilee pyhää rauhaa. Kuulet hänen sanovan: ”Älä murehdi mistään.” Jäät miettimään sanoja ja huomaat murheen toisensa jälkeen. Sinusta tuntuu kuin kantaisit painavaa rinkkaa, joka saa sinut horjahtelemaan. Kuinka jaksan? Uskallanko elää?

Silloin Herra katsoo sinua myötätuntoisesti ja sanoo: ”Jätä taakkasi minulle.” Tunnet, että sinun täytyy uskoa häntä. ”Tässä ovat taakkani, Herra.” Hän vastaa hymyillen: ”Rakas lapsi, eikö niitä ollut enempää?” Ihmeellistä. Enimmäkseen se, mikä painoi, ei ollut mitään. Mikä on ollut, sitä ei enää ole. Ne olivat vain menneitä muistoja, jotka vaivasivat. Mikä on tulossa, sitä ei vielä ole. Ne olivat vain tulevan pelkoa, jotka kiusasivat. On vain tämä hetki. Se riittää. Sinä ymmärrät Kristuksen sanojen sisällön: ”Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” ”Nyt lapseni”, sanoo Mestari, ”jaksat kantaa todellisia taakkoja. Seuraa minua rakkauden tiellä. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” Rauhan hyve sanoo: Jätä kaikki mitä ei tarvita. Tee se nyt.

--- Ajattele, että palaat taas ihanalle kesäniitylle. Mestaria ei näy, mutta siellä seisoo kaunis nainen, jonka käsivarrella on uskomattoman ohut sininen viitta, hohtava kuin kuun kimallus. Kysyt häneltä: ”Missä on minun Herrani?” Nainen vastaa: ”Hän on niin lähellä sinua, ettet voi nähdä häntä. Hän on sydämessäsi antaakseen sinulle rauhan.” Seisot hetken hiljaa. Mutta sitten tunnet, kuinka tuo nainen, jonka tunnistat Mariaksi, kietoo jotain harteillesi. Jotain niin kevyttä, että se melkein kantaa sinua. Ymmärrät, että se on Marian sininen viitta. Kuulet hänen äänensä: ”Tämä on minun lahjani sinulle. Minun viittani on ohut, eivätkä muut näe sitä. Siksi voit kantaa sitä aina. Jumalan rauha ympäröiköön ja varjelkoon sinua, nyt, aina ja iäisesti. Aamen.”

ajatukset Väven-kirjasta