Arkisto

Joh. 7: 37-39

kolmas lokakuuta
Kun ihminen on hyvin väsynyt ja kaipaa lepoa, hänen tulisi olla tosi varovainen: tie lepoon on vaikea.

Istun aivan hiljaa parvekkeellani. Juon teetä ja luen. Tunti tunnin jälkeen. Etten nujertaisi rauhaa, joka on kasvamassa sisälläni. Kun en enää kestä auringonpaistetta, siirryn makuukuoneeseen, jonka pimeyttä ja viileyttä ikkunaluukut vartioivat. Sytytän kynttilän matkaikonin eteen ja luen Päivän sanaa. Vanhat äänet Psalmien rukousaarteista huokaavat hiljaa. Maat ja mantereet ovat kuulleet ne kauan ennen minua. Liityn äänelläni Suureen Vuoropuheluun. En tunne oikeastaan mitään, enkä sitä odotakaan.

Rukous on kaivamista. Kärsivällistä kaivamista. Välittämättä siitä, törmääkö lapio kilahtaen aarrearkkuun vai lähteestä virtaavaan veteen. Kaivaa, kaivaa, kaivaa. Syvemmälle. Lähemmäs. Kuka odottaa "suuria tunteita" joka kerta hampaita harjatessaan tai ruokaa laittaessaan? Sitä vain tehdään. On kummallista rukoilla. Joka kerta muistaa, että maailmankaikkeuden ydin ei ole yksinäisyys tai armoton kuolema. Vaan vuoropuhelu. Ennalta aavistamaton. Luominen.

Joskus ihmettelen johtuuko aikamme syvä väsymys siitä, että olemme tehneet niin pitkän matkan elämämme lähteiltä.

Yhteiskunnassa ja kirkoissakin vallitsee stressi, toimeliaisuus, suoriutumispakko, pako kivusta, heikkouden häpeästä ja levon pelko. Me olemme köyhtyneet, menettäneet ajan ja paikan Jumalan kohtaamiseen.

Me tarkastelemme jumalasuhdetta juridisena sopimuksena tai älyllisenä asiana. Tai tahtoa korostavan alistuksen ja kunnioituksen valtapelinä. Mitä silloin jää jäljelle hänestä, joka antoi meille ensimmäisen impulssin etsiä häntä, joka on etsinyt meitä niin pitkään?

Puhumme hyödystä, onnesta, tiedosta ja tutkimuksesta. Ikään kuin Jumalaa voisi kohdella kuin käsikirjaa tai kauppasopimusta. Tällaisen jumalakuvan voi luoda vain sellainen ylimielisyys, jonka teknisesti ja sotilaallisesti ylivoimainen sivilisaatio saa aikaan.

Jumalani, minä rakastan sinua.
Tee minut eläväksi.
Sinä kutsut varjoja, jotka antavat kuvalle syvyyttä.
Sinä sallit kaiken astua esiin parantavaan valoosi.

Minä luon kuvia sinusta, mutta sinä et ole kuva.
Sinä näet: Ikonin silmät ovat auki.
Sinä katsot minua huoneessa, seisoinpa missä vain.
Sinä olet todellisuus, taiteilija, valo, väri.
Minä olen kuva. En kopio, heijastus, vaan kumppani, vastaavuus.

Syvyys huutaa syvyydelle, kun kohtaamme.
Kukaan ei ole sinun kaltaisesi.
Ja sinä kohtaat minut kaikissa ihmisissä,
kaikissa asioissa, kaikkien vuodenaikojen valossa.
Niitä on enemmän kuin neljä.
Sinun vuodenaikojasi on yhtä paljon kuin minun sydämeni lyöntejä.

Sinä, jota ihminen ei voi kuvata, jota voi vain rakastaa.
Kuulen sinun sanovan sisälläni:
"Älä pelkää. Anna minun tulla niin lähelle että VOIN auttaa sinua.
Minä tiedän, että särkynyttä ei voi käsitellä kovin käsin."


ajatukset Ylva Eggehornin kirjasta Leva av Källan